Matalalentoa monta päivää putkeen

Tässä istutaan Italiassa Manerba del Gardan pellolla ja odotellaan maastokilpailun päättymistä. Koitetaan kiriä tässä nyt pari päivää juttuja kiinni. Eilen saavuimme niin myöhään majapaikkaan, että nukkumatti kutsui kyllä hyvinkin pian. 

Nyt siis ajatuksissa taaksepäin takaisin aurinkoiseen Kroatiaan. Auto oli kutakuinkin pakattu valmiiksi edellisenä iltana, koska olimme sopineet Damirin kanssa, että luovutamme asunnon 8.30. Damir tuli sovitusti ja hänen poikansa oli halunnut tulla mukaan, koska halusi nähdä meidät. Saimme iloksemme kuulla, että koiramme eivät olleet aiheuttaneet pahennusta talon asukkaille ja olemme tervetulleita ensi vuonna takaisin.

Näyttelypaikalla saimme auton kanssa jälleen hyvän paikan. Saimme koirat suoraan autosta kehään ja kaikki sujui ongelmitta. Menestyksen suhteen oli jälleen huikea päivä:

Emil: ERI1 SERTI CACIB ROP, ryhmäkehiin emme jääneet
Ciia: ERI1 SERTI vara-CACIB
Dodo: ERI2 vara-SERTI
Awa ERI1 SERTI CACIB

Ryhmäkehiin ei tosiaan ollut aikaa jäädä, vaan piti kääntää keula kohti Italiaa. Vaikka meillä oli kiire, päätimme valita moottoritien sijaan maisemareitin. Se valinta kannatti. Maisemat olivat suorastaan henkeäsalpaavat paikka paikoin! Sitä ei oikestaan voi mitenkään sanoin kuvailla, aivan uskomattoman kaunista maisemaa. Kuvia tulee, kunhan ehditään seisahtua. On tosin pakko myöntää, että näin kun on tottunut turvallisesti ajamaan maan kamaralla, korkeat sillan kapeine kaiteineen pisti hieman hirvittämään. Kuskin jakkaralta ei uskaltanut kastoa alaspäin ollenkaan, vaikken suuremmin korkean paikan pelosta kärsikään.

Kroatian rajalla tullimies kysyi mitä meillä on autossa. Kun vastasimme, että neljä koiraa, hän toivotti hyvää matkaa. Ja niin oltiin taas Sloveniassa. Tällä kertaa Slovenian ohittaminen sujui huomattavasti helpommin kuin viime kerralla. Ja hupsista, niin me olimme Italiassa. Lämpötila oli laskenut Kroatian huikeista hellelukemista reilusti Italiaan saavuttaessa.  Ja vielä oli matkaa majapaikkaan. Italian liikenne oli taas ihan omaa luokkaansa, onneksi tie oli kolmekaistaista moottoritietä suurimman osan matkaa. Sinänsä vaan melko turhaa kehuskella kolmella kaistalla, koska kaikki ajoivat kuitenkin niitä kahta ohittavaa kaistaa ja mieluusti vielä tukkivat sen kolmannen kaistan. Ajelimme Venetsian ohi kohti Milanoa ja väsymys alkoi painaa. Saimme tallennettua kameraan viimeiset Italian auringon säteet ja saavuimme majapaikalle kun oli jo pilkko pimeää.

Tiesimme, että alueen respa oli jo kiinni ja etsiskelimme alueelta sitä mini golf baaria, jonka piti olla 24h auki. Alueella oli vain samanlaisia taloja, joissa asunnot sijaitsevat ja muuten täysin pimeää. Sattumoisin yhden asunnon terassilla oli väkeä viettämässä iltaa ja kysyimme heiltä, mistä baari löytyy. Olin jo hieman epätoivoinen… pääsemmekö nukkumaan tänä yönä ollenkaan?! Löysimme oikean henkilön, joka tuli esittelemään meille asuntoja ja antoi meidän itse valita mieleisemme. Hän kysyi tarvitsemmeko lakanoita ja pyyhkeitä. Lakanat pyysimme (nekin olivat likaiset), mutta pyyhkeethän me ostimme jo Tsekeissä.  Täytyy sanoa, että kallein asuminen ei takaa hyvää varustelutasoa. Asunnossa ei ole käytännössä kuin astiat. Mutta onneksi kallis loppusiivous on maksettu jo etukäteen, niin en taida itse laittaa rikkaa ristiin ;). Ei muuta kun untenmaille ja aamulla aikainen herätys kohti maastokisapaikkaa.

Aamulla sitten herätessä katseltiin ikkunasta ja ihmeteltiin, että mihinkäs sitä ollaan oikein tultu. Päivänvalo paljasti komean vuoriston aivan majapaikkamme vieressä. Nopeat aamutoimet ja kohti kilpailupaikkaa! Kilpailupaikalla yllätyimme ensin siitä, että irlanninsusikoirien osallistujamäärä oli noussut huimasti. Paikalla oli 6 urosta ja 12 narttua, yhteensä siis 18 irlanninsusikoiraa! Tapasimme mukavia irlanninsusikoira ihmisiä ympäri eurooppaa. Ikinä en ole ollut tämän kokoluokan kilpailussa mukana. Mukana on myös Euroopan huippunimiä! Kisarutiinit ovat samanlaiset kuin kotosuomessa. Mutta järjestelyt ovat hieman eri luokkaa. Yhteen lähtöön kului palautuksineen aikaa parhaimmillaan 3 minuuttia. Siinä ajassa siis koirat juoksivat ja viehe oli palautettu seuraavalle lähdölle. Kolme minuuttia!!

Urokset ja nartut juoksivat siis erikseen, koska koiria oli niin paljon. Alkuerässä Emil juoksi venäläisen uroksen parina. Emil pisti alkuerän leikiksi ja loppusuoralla taklasi kilpakumppaninsa. Saas nähdä mikä on lopputulos. Awa juoksi alkuerän hienosti ja oli alkuerien jälkeen pisteissä jaetulla kolmannella sijalla (kolmen koiran kanssa), pistein 80, kun kärkikoiralla oli pisteitä 84. Finaalipisteitä odotellaan vielä tässä vaiheessa. Awa juoksi finaalin kuitenkin upeasti ja ainakin Awa teki sävähdyttävimmän kuperkeikan kun pysähtyi vieheelle. Onneksi Awa ei loukkaantunut kuperkeikassaan! Useampi irlisihminen tuli kysymään, onko Awa kunnossa ja jopa vieheenvetäjä haukkoi henkeään. Nyt odottelemme palkintojen jakoa, jotta tiedämme kuinka meidän kävi. Ja illalla johti Gaala illallista.

Nyt sitten yritän jatkaa. Kirjoituspaikkana tällä hetkellä Italian moottoritie, jota pitkin kohta ajamme Venetsian ohi. Niinhän siinä sitten kävi, että Emil sai taklauksestaan diskin. Awa juoksi finaalissa hienot 85 pistettä. Se ei kuitenkaan riittänyt voittoon, eikä edes palkintopalli paikalle. Venäläiset juhlivat ensimmäistä ja kolmatta sijaa, Itävalta toisella sijalla. Awa komeasti neljännellä paikalla heti huippukoirien perässä. Itse sitä katsoo aina hieman puolueellisesti tietenkin oman koiransa menoa verrattuna muihin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mitkä olivat piste-erot. Sen verran kilpailuhenkeä löytyy, että kummastuttaa tämä sijoitus. Vähintään kolmospallia olisin Awalle povannut, mutta enhän minä siellä pellolla ollut pisteitä jakamassa. 

Jokatapauksessa kokemus oli aivan huikea. Päivän saldona oli monta uutta ihanaa irlistuttavaa, ainakin kaksi onnellista koiraa, jotka pääsivät vapaana revittelemään, ja muutama katkennut rakennekynsi. Yksi Venäläinen irlisuros oli tulossa Emilin päälle ja jouduimme siinä hieman väistelemään. Samassa rytäkässä napsahti yksi kynsi poikki ja pari kynttä sai aikamoisia vaurioita. Olin melko varma, että ne lähtevät kokonaan irti, melkoisen kipeästi otti. Mutta eipä siinä, vähän teippiä niin kyllä se siitä. 

Takaisin asunnolle pääsimme vasta myöhään. Nopea hiusten uudelleen muotoilu, meikin fiksaus, koirien ruokinta ja kohti West Garda Hotellia ja Gaala illallista. Olimme tyylikkäästi puoli tuntia myöhässä. Onneksi niin, koska meidän ei tarvinnut odotella ruokaa kovin pitkään. Löysimme itsellemme paikan pöydästä, jossa istui Mähösen Markku perheineen ja kaksi kasvattajaa Teneriffalta. Syöminen tapahtui pitkän kaavan mukaan. Paikalla oli paljon väkeä ja meteli oli sen mukainen. Oman pöydän seurueen kanssa keskustelu oli haastavaa englanniksi, koska meillä oli vaikeuksia kuulla toisiamme. Lisäksi paikalla oli live bändi soittamassa Irlantilaista musiikkia. Onneksi ruoka oli hyvää. Kunnollinen ruoka maistui etenkin kun emme olleet edellisenä päivänä syöneet mitään kunnollista. Näyttelystä ostetut ylihinnoitellut sämpylät ajoivat edellisen päivän ruuan virkaa, eikä juoksukilpailupaikalta ostettu salami sämpyläkään oikein kunnon ruuasta käy. Kukapa sitä toisaalta joka päivä ruokaa tarvitseekaan kun riittää, että tankkaa kunnolla joka toinen päivä. Kaikkien kauniiden puheiden ja maittavan illallisen jälkeen lähdimme hotellille takaisin ja pääsimme unten maille puolen yön pintaan. Ja aamulla oli luvassa tietenkin jälleen aikainen herätys. 

 Koirat pitivät huolen tuttuun tapaan herätyksen ajankohdasta huomattavasti aikaisemmin kuin olimme itse suunnitelleet. Eihän siinä monen tunnin yöunia ehtinyt nukkua ja tulossa oli kuitenkin taas pitkä päivä. Aamulla oli taas auto pakattu ja näyttelypaikalle selvisimme yhdeksäksi. Pystytimme kehän laidalle teltan, jota tuskin tarvitsimme. Näyttelyyn oli ilmoittautunut noin 130 koiraa. Italiassa esitetään ensin valioluokka, sitten avoin-, käyttö-, nuorten- ja lopuksi juniori- ja pentuluokat. Eli ihan päinvastoin kuin Suomessa. Awa oli siis meidän koirista ensimmäisenä esiintymisvuorossa. Awa saattoi näyttää hieman vaatimattomalta valioluokassa muiden rinnalla. Awa esiintyi kauniisti ja sai EH. Sitten vuoroon pääsi Emil. Emil käyttäytyi hienosti ja sai erinomaisen, mutta ei aivan sijoittunut luokassaan. Emil valittiin kyllä viiden parhaan joukkoon. Sitten oli vatvuorossa Dodo ja Ciia. Tähän väliin sanottakoon, että narttujen tuomari oli hieman vaativa sen suhteen kuinka halusi koirat esitettävän. Hän myös ilmoitti, että kukaan ei saa vaihtaa händleriä kysymättä häneltä lupaa. Dodo ja Ciia olivat samassa luokassa ja Sami esitti yhteisessä kehässä Dodon ja minä Ciian. Ajatuksena oli, että yksilöarvostelussa minä esitän molemmat koirat. Tuomari jätti puolet koirista kehään odottamaan ja käski puolet kehän ulkopuolelle odottamaan. Dodo jäi kehään ja Ciia pois. Yritimme vaihtaa händleriä, mutta kehäsihteeri puuttui asiaan. Lopulta hän kysyi tuomarilta ja sain esittää molemmat tytöt. Molemmat esiintyivät kauniisti ja sain kuulla kehän jälkeen, että Dodo oli saanut kehän laidalla istuvalta ”tuomariraadilta” kovasti kehuja ja he olivat jopa ennustaneet Dodon voittavan luokkansa. Valitettavasti kehän laidalla istuneet silmää tekevät irlisihmiset olivat tällä kertaa arvostelevan tuomarin kanssa eri linjoilla. Molemmat tytöt saivat kuitenkin erinomaisen ja jäivät kilpailemaan luokkasijoituksista. Kumpikaan ei sijoittunut luokassa, mutta tärkeintä oli, että molemmat saivat kuitenkin erinomaisen.

Ei muuta kun kamat kasaan ja taas eteenpäin. Koko viikonlopusta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja taas monta uutta ystävää! Lähtömme Italiasta ei ollut kovin lupaava. Ensimmäisen nurkan takana odotti kilometrien mittainen ruuhka. Kun pääsimme ruuhkasta moottoritielle, voimistui pikkuinen sade kunnon ukkosmyrskyksi. Vettä tuli niin paljon, että juuri eteensä ei nähnyt. Sitten seurasimme paikallisten esimerkkiä ja hätävilkut päälle ja sopivaa vauhtia eteenpäin. Melkoisen matkan jouduimme sateessa ajelemaan, mutta onneksi lopulta pääsimme kuivalle tielle.

Ties monettako päivää nyt mennään kun en ole saanut nettiin yhtään mitään. Kroatian jälkeen kaikki on ollut yhtä matalalentoa, hyvä jos on nukkumaan ehtinyt. Eilinen matka jatkui keskelle äärimmäisen kaunista vuoristoa. Harmitti aivan vietävästi, että oli jo niin hämärää, etten saanut valokuvia. Olimme aivan keskellä Alppeja vuorten välissä. Vau, se oli hienoa! Vuoristossa on pitkiä tunneleita, joita pitkin ajellaan. Aina tunneliin mentäessä oli yhtä jännittävää nähdä, miltä sää näytti tunnelin toisessa päässä. Alkupäässä saattoi sataa vettä ja loppupäässä paistaa aurinko. Tämän päiväisen tekstin olisin voinut aloittaa myös niinkin legendaarisilla sanoilla kuin: ”oli synkkä ja myrskyinen yö…” Päädyimme Alpeilla keskelle myrskyä. Sitä en tiedä, mitä myrsky Alpeilla normaalisti on, mutta eilen se oli todella vaikuttava! Ensimmäiset salamat kun löivät muuten säkkipimeän maiseman valkoiseksi, ei voinut kuin sanoa: Wau! Sade oli rankka ja ajokeli kamala, mutta oli se upea kokemus. Toisaalta sitten kun Alppeja oltiin ajettu valtavassa ukkosmyrskyssä kilometritolkulla, alkoi myrskystä mennä maku. Itse otin pienet unet, jotta jaksan ajaa, koska tiesimme olevamme perillä hotellilla Tsekeissä vasta yöllä. Sami herätti minut lyhyestä horroksestani kun oli minun vuoro istua puikkoihin. Onneksi siihen mennessä myrsky oli jo taakse jäänyttä elämää. No Sami tipahti pian nukkumatin maahan, eikä siitä loppumatkasta suurempaa sanottavaa olekaan. 

Kello taisi olla kolme yöllä kun pääsimme kömpimään ihan oikeasti yöunille vanhan tupakan hajuisessa todellisessa B-luokan hotellihuoneessa. Ajattelin, että samapa tuo mihin sitä päänsä yhdeksi yöksi kallistaa. Lakanat olivat puhtaat ja väsymys yhtä kova kuin sänkykin! Todella, ihan kuin olisin nukkunut korotetulla lattialla! Huone oli kuuma kuin pätsi ja parvekkeen ovi oli pakko jättää yöksi auki. Suurella todennäköisyydellä aamulla kärsimme siis tukkoisesta nenästä ja kipeästä kurkusta. Mutta mieluummin niin, kuin koirat kuumuudesta. Auton ilmastointi oli jo valmiiksi hieman karhentanut molempien kurkut, ja Sami sai lopulta ihan lenssunkin. Niinpä Sami onkin istunut autossa koko päivän tänään minun huppari käärittynä kipeän kurkun ympärille. Yö meni, tai se mitä siitä oli jäljellä, valtaisasta väsymyksestä huolimatta oikeaa asentoa etsien. Ja olisiko loppusaldona ollut noin neljän tunnin unet?! Pakko oli kuitenkin aamulla lähteä ajoissa seuraavaan kohteeseen. Aamulla Awa oli outo, jotenkin vaisu ja ehdimme jo todella huolestua, onko kaikki hyvin. Vaikuttaisi siltä, että kaikista nesteytys ja viilennys yrityksistä huolimatta Awa kärsii nestehukasta. Onneksi Awan vointi lähti kohenemaan ja tyttö on ollut koko päivän tehonesteytyksessä. 

Jos tämä kirjoitus tällaisenaan päätyy nettiin, niin olemme päässeet päämääräämme Puolan Suwalkissa…  vieläpä ihmisten aikaan. Huomenna Puolasta Tallinnaan ja vielä huomisen päivän puolella Helsinkiin. Matkamme alkaa olla siis jo käytännössä ohi, vaikka tässä nyt vielä onkin noin tuhat kilometriä matkaa kotiin Tampereelle. Toisaalta ajettuja kilometrejä on takana jo 5280km. 

Kuvia joskus myöhemmin.