Tässä istutaan Italiassa Manerba del Gardan pellolla ja
odotellaan maastokilpailun päättymistä. Koitetaan kiriä tässä nyt pari päivää
juttuja kiinni. Eilen saavuimme niin myöhään majapaikkaan, että nukkumatti
kutsui kyllä hyvinkin pian.
Nyt siis ajatuksissa taaksepäin takaisin aurinkoiseen
Kroatiaan. Auto oli kutakuinkin pakattu valmiiksi edellisenä iltana, koska
olimme sopineet Damirin kanssa, että luovutamme asunnon 8.30. Damir tuli
sovitusti ja hänen poikansa oli halunnut tulla mukaan, koska halusi nähdä
meidät. Saimme iloksemme kuulla, että koiramme eivät olleet aiheuttaneet
pahennusta talon asukkaille ja olemme tervetulleita ensi vuonna takaisin.
Näyttelypaikalla saimme auton kanssa jälleen hyvän paikan.
Saimme koirat suoraan autosta kehään ja kaikki sujui ongelmitta. Menestyksen
suhteen oli jälleen huikea päivä:
Emil: ERI1 SERTI CACIB ROP, ryhmäkehiin emme jääneet
Ciia: ERI1 SERTI vara-CACIB
Dodo: ERI2 vara-SERTI
Awa ERI1 SERTI CACIB
Ciia: ERI1 SERTI vara-CACIB
Dodo: ERI2 vara-SERTI
Awa ERI1 SERTI CACIB
Ryhmäkehiin ei tosiaan ollut aikaa jäädä, vaan piti kääntää keula
kohti Italiaa. Vaikka meillä oli kiire, päätimme valita moottoritien sijaan
maisemareitin. Se valinta kannatti. Maisemat olivat suorastaan henkeäsalpaavat
paikka paikoin! Sitä ei oikestaan voi mitenkään sanoin kuvailla, aivan
uskomattoman kaunista maisemaa. Kuvia tulee, kunhan ehditään seisahtua. On
tosin pakko myöntää, että näin kun on tottunut turvallisesti ajamaan maan
kamaralla, korkeat sillan kapeine kaiteineen pisti hieman hirvittämään. Kuskin
jakkaralta ei uskaltanut kastoa alaspäin ollenkaan, vaikken suuremmin korkean
paikan pelosta kärsikään.
Kroatian rajalla tullimies kysyi mitä meillä on autossa. Kun
vastasimme, että neljä koiraa, hän toivotti hyvää matkaa. Ja niin oltiin taas
Sloveniassa. Tällä kertaa Slovenian ohittaminen sujui huomattavasti helpommin
kuin viime kerralla. Ja hupsista, niin me olimme Italiassa. Lämpötila oli
laskenut Kroatian huikeista hellelukemista reilusti Italiaan saavuttaessa. Ja vielä oli matkaa majapaikkaan. Italian
liikenne oli taas ihan omaa luokkaansa, onneksi tie oli kolmekaistaista
moottoritietä suurimman osan matkaa. Sinänsä vaan melko turhaa kehuskella
kolmella kaistalla, koska kaikki ajoivat kuitenkin niitä kahta ohittavaa
kaistaa ja mieluusti vielä tukkivat sen kolmannen kaistan. Ajelimme Venetsian
ohi kohti Milanoa ja väsymys alkoi painaa. Saimme tallennettua kameraan
viimeiset Italian auringon säteet ja saavuimme majapaikalle kun oli jo pilkko
pimeää.
Tiesimme, että alueen respa oli jo kiinni ja etsiskelimme
alueelta sitä mini golf baaria, jonka piti olla 24h auki. Alueella oli vain
samanlaisia taloja, joissa asunnot sijaitsevat ja muuten täysin pimeää.
Sattumoisin yhden asunnon terassilla oli väkeä viettämässä iltaa ja kysyimme
heiltä, mistä baari löytyy. Olin jo hieman epätoivoinen… pääsemmekö nukkumaan tänä
yönä ollenkaan?! Löysimme oikean henkilön, joka tuli esittelemään meille
asuntoja ja antoi meidän itse valita mieleisemme. Hän kysyi tarvitsemmeko
lakanoita ja pyyhkeitä. Lakanat pyysimme (nekin olivat likaiset), mutta
pyyhkeethän me ostimme jo Tsekeissä. Täytyy sanoa, että kallein asuminen ei takaa
hyvää varustelutasoa. Asunnossa ei ole käytännössä kuin astiat. Mutta onneksi
kallis loppusiivous on maksettu jo etukäteen, niin en taida itse laittaa rikkaa
ristiin ;). Ei muuta kun untenmaille ja aamulla aikainen herätys kohti
maastokisapaikkaa.
Aamulla sitten herätessä katseltiin ikkunasta ja
ihmeteltiin, että mihinkäs sitä ollaan oikein tultu. Päivänvalo paljasti komean
vuoriston aivan majapaikkamme vieressä. Nopeat aamutoimet ja kohti
kilpailupaikkaa! Kilpailupaikalla yllätyimme ensin siitä, että
irlanninsusikoirien osallistujamäärä oli noussut huimasti. Paikalla oli 6
urosta ja 12 narttua, yhteensä siis 18 irlanninsusikoiraa! Tapasimme mukavia
irlanninsusikoira ihmisiä ympäri eurooppaa. Ikinä en ole ollut tämän kokoluokan
kilpailussa mukana. Mukana on myös Euroopan huippunimiä! Kisarutiinit ovat
samanlaiset kuin kotosuomessa. Mutta järjestelyt ovat hieman eri luokkaa.
Yhteen lähtöön kului palautuksineen aikaa parhaimmillaan 3 minuuttia. Siinä
ajassa siis koirat juoksivat ja viehe oli palautettu seuraavalle lähdölle.
Kolme minuuttia!!
Urokset ja nartut juoksivat siis erikseen, koska koiria oli
niin paljon. Alkuerässä Emil juoksi venäläisen uroksen parina. Emil pisti
alkuerän leikiksi ja loppusuoralla taklasi kilpakumppaninsa. Saas nähdä mikä on
lopputulos. Awa juoksi alkuerän hienosti ja oli alkuerien jälkeen pisteissä
jaetulla kolmannella sijalla (kolmen koiran kanssa), pistein 80, kun
kärkikoiralla oli pisteitä 84. Finaalipisteitä odotellaan vielä tässä vaiheessa.
Awa juoksi finaalin kuitenkin upeasti ja ainakin Awa teki sävähdyttävimmän
kuperkeikan kun pysähtyi vieheelle. Onneksi Awa ei loukkaantunut
kuperkeikassaan! Useampi irlisihminen tuli kysymään, onko Awa kunnossa ja jopa
vieheenvetäjä haukkoi henkeään. Nyt odottelemme palkintojen jakoa, jotta
tiedämme kuinka meidän kävi. Ja illalla johti Gaala illallista.
Nyt sitten yritän jatkaa. Kirjoituspaikkana tällä hetkellä
Italian moottoritie, jota pitkin kohta ajamme Venetsian ohi. Niinhän siinä
sitten kävi, että Emil sai taklauksestaan diskin. Awa juoksi finaalissa hienot
85 pistettä. Se ei kuitenkaan riittänyt voittoon, eikä edes palkintopalli
paikalle. Venäläiset juhlivat ensimmäistä ja kolmatta sijaa, Itävalta toisella
sijalla. Awa komeasti neljännellä paikalla heti huippukoirien perässä. Itse
sitä katsoo aina hieman puolueellisesti tietenkin oman koiransa menoa
verrattuna muihin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mitkä olivat
piste-erot. Sen verran kilpailuhenkeä löytyy, että kummastuttaa tämä sijoitus.
Vähintään kolmospallia olisin Awalle povannut, mutta enhän minä siellä pellolla
ollut pisteitä jakamassa.
Jokatapauksessa kokemus oli aivan huikea. Päivän saldona oli
monta uutta ihanaa irlistuttavaa, ainakin kaksi onnellista koiraa, jotka
pääsivät vapaana revittelemään, ja muutama katkennut rakennekynsi. Yksi Venäläinen
irlisuros oli tulossa Emilin päälle ja jouduimme siinä hieman väistelemään.
Samassa rytäkässä napsahti yksi kynsi poikki ja pari kynttä sai aikamoisia
vaurioita. Olin melko varma, että ne lähtevät kokonaan irti, melkoisen kipeästi
otti. Mutta eipä siinä, vähän teippiä niin kyllä se siitä.
Takaisin asunnolle pääsimme vasta myöhään. Nopea hiusten
uudelleen muotoilu, meikin fiksaus, koirien ruokinta ja kohti West Garda
Hotellia ja Gaala illallista. Olimme tyylikkäästi puoli tuntia myöhässä.
Onneksi niin, koska meidän ei tarvinnut odotella ruokaa kovin pitkään. Löysimme
itsellemme paikan pöydästä, jossa istui Mähösen Markku perheineen ja kaksi
kasvattajaa Teneriffalta. Syöminen tapahtui pitkän kaavan mukaan. Paikalla oli
paljon väkeä ja meteli oli sen mukainen. Oman pöydän seurueen kanssa keskustelu
oli haastavaa englanniksi, koska meillä oli vaikeuksia kuulla toisiamme.
Lisäksi paikalla oli live bändi soittamassa Irlantilaista musiikkia. Onneksi
ruoka oli hyvää. Kunnollinen ruoka maistui etenkin kun emme olleet edellisenä
päivänä syöneet mitään kunnollista. Näyttelystä ostetut ylihinnoitellut
sämpylät ajoivat edellisen päivän ruuan virkaa, eikä juoksukilpailupaikalta
ostettu salami sämpyläkään oikein kunnon ruuasta käy. Kukapa sitä toisaalta
joka päivä ruokaa tarvitseekaan kun riittää, että tankkaa kunnolla joka toinen
päivä. Kaikkien kauniiden puheiden ja maittavan illallisen jälkeen lähdimme
hotellille takaisin ja pääsimme unten maille puolen yön pintaan. Ja aamulla oli
luvassa tietenkin jälleen aikainen herätys.
Koirat pitivät huolen
tuttuun tapaan herätyksen ajankohdasta huomattavasti aikaisemmin kuin olimme itse
suunnitelleet. Eihän siinä monen tunnin yöunia ehtinyt nukkua ja tulossa oli
kuitenkin taas pitkä päivä. Aamulla oli taas auto pakattu ja näyttelypaikalle
selvisimme yhdeksäksi. Pystytimme kehän laidalle teltan, jota tuskin
tarvitsimme. Näyttelyyn oli ilmoittautunut noin 130 koiraa. Italiassa esitetään
ensin valioluokka, sitten avoin-, käyttö-, nuorten- ja lopuksi juniori- ja
pentuluokat. Eli ihan päinvastoin kuin Suomessa. Awa oli siis meidän koirista
ensimmäisenä esiintymisvuorossa. Awa saattoi näyttää hieman vaatimattomalta
valioluokassa muiden rinnalla. Awa esiintyi kauniisti ja sai EH. Sitten vuoroon
pääsi Emil. Emil käyttäytyi hienosti ja sai erinomaisen, mutta ei aivan
sijoittunut luokassaan. Emil valittiin kyllä viiden parhaan joukkoon. Sitten
oli vatvuorossa Dodo ja Ciia. Tähän väliin sanottakoon, että narttujen tuomari
oli hieman vaativa sen suhteen kuinka halusi koirat esitettävän. Hän myös
ilmoitti, että kukaan ei saa vaihtaa händleriä kysymättä häneltä lupaa. Dodo ja
Ciia olivat samassa luokassa ja Sami esitti yhteisessä kehässä Dodon ja minä
Ciian. Ajatuksena oli, että yksilöarvostelussa minä esitän molemmat koirat.
Tuomari jätti puolet koirista kehään odottamaan ja käski puolet kehän
ulkopuolelle odottamaan. Dodo jäi kehään ja Ciia pois. Yritimme vaihtaa
händleriä, mutta kehäsihteeri puuttui asiaan. Lopulta hän kysyi tuomarilta ja
sain esittää molemmat tytöt. Molemmat esiintyivät kauniisti ja sain kuulla
kehän jälkeen, että Dodo oli saanut kehän laidalla istuvalta ”tuomariraadilta”
kovasti kehuja ja he olivat jopa ennustaneet Dodon voittavan luokkansa.
Valitettavasti kehän laidalla istuneet silmää tekevät irlisihmiset olivat tällä
kertaa arvostelevan tuomarin kanssa eri linjoilla. Molemmat tytöt saivat
kuitenkin erinomaisen ja jäivät kilpailemaan luokkasijoituksista. Kumpikaan ei
sijoittunut luokassa, mutta tärkeintä oli, että molemmat saivat kuitenkin
erinomaisen.
Ei muuta kun kamat kasaan ja taas eteenpäin. Koko
viikonlopusta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja taas monta uutta ystävää!
Lähtömme Italiasta ei ollut kovin lupaava. Ensimmäisen nurkan takana odotti
kilometrien mittainen ruuhka. Kun pääsimme ruuhkasta moottoritielle, voimistui
pikkuinen sade kunnon ukkosmyrskyksi. Vettä tuli niin paljon, että juuri
eteensä ei nähnyt. Sitten seurasimme paikallisten esimerkkiä ja hätävilkut
päälle ja sopivaa vauhtia eteenpäin. Melkoisen matkan jouduimme sateessa
ajelemaan, mutta onneksi lopulta pääsimme kuivalle tielle.
Ties monettako päivää nyt mennään kun en ole saanut nettiin
yhtään mitään. Kroatian jälkeen kaikki on ollut yhtä matalalentoa, hyvä jos on
nukkumaan ehtinyt. Eilinen matka jatkui keskelle äärimmäisen kaunista
vuoristoa. Harmitti aivan vietävästi, että oli jo niin hämärää, etten saanut
valokuvia. Olimme aivan keskellä Alppeja vuorten välissä. Vau, se oli hienoa!
Vuoristossa on pitkiä tunneleita, joita pitkin ajellaan. Aina tunneliin
mentäessä oli yhtä jännittävää nähdä, miltä sää näytti tunnelin toisessa
päässä. Alkupäässä saattoi sataa vettä ja loppupäässä paistaa aurinko. Tämän
päiväisen tekstin olisin voinut aloittaa myös niinkin legendaarisilla sanoilla
kuin: ”oli synkkä ja myrskyinen yö…” Päädyimme Alpeilla keskelle myrskyä. Sitä
en tiedä, mitä myrsky Alpeilla normaalisti on, mutta eilen se oli todella
vaikuttava! Ensimmäiset salamat kun löivät muuten säkkipimeän maiseman
valkoiseksi, ei voinut kuin sanoa: Wau! Sade oli rankka ja ajokeli kamala,
mutta oli se upea kokemus. Toisaalta sitten kun Alppeja oltiin ajettu
valtavassa ukkosmyrskyssä kilometritolkulla, alkoi myrskystä mennä maku. Itse
otin pienet unet, jotta jaksan ajaa, koska tiesimme olevamme perillä hotellilla
Tsekeissä vasta yöllä. Sami herätti minut lyhyestä horroksestani kun oli minun
vuoro istua puikkoihin. Onneksi siihen mennessä myrsky oli jo taakse jäänyttä
elämää. No Sami tipahti pian nukkumatin maahan, eikä siitä loppumatkasta
suurempaa sanottavaa olekaan.
Kello taisi olla kolme yöllä kun pääsimme kömpimään ihan
oikeasti yöunille vanhan tupakan hajuisessa todellisessa B-luokan hotellihuoneessa.
Ajattelin, että samapa tuo mihin sitä päänsä yhdeksi yöksi kallistaa. Lakanat
olivat puhtaat ja väsymys yhtä kova kuin sänkykin! Todella, ihan kuin olisin
nukkunut korotetulla lattialla! Huone oli kuuma kuin pätsi ja parvekkeen ovi
oli pakko jättää yöksi auki. Suurella todennäköisyydellä aamulla kärsimme siis
tukkoisesta nenästä ja kipeästä kurkusta. Mutta mieluummin niin, kuin koirat
kuumuudesta. Auton ilmastointi oli jo valmiiksi hieman karhentanut molempien
kurkut, ja Sami sai lopulta ihan lenssunkin. Niinpä Sami onkin istunut autossa
koko päivän tänään minun huppari käärittynä kipeän kurkun ympärille. Yö meni,
tai se mitä siitä oli jäljellä, valtaisasta väsymyksestä huolimatta oikeaa
asentoa etsien. Ja olisiko loppusaldona ollut noin neljän tunnin unet?! Pakko
oli kuitenkin aamulla lähteä ajoissa seuraavaan kohteeseen. Aamulla Awa oli
outo, jotenkin vaisu ja ehdimme jo todella huolestua, onko kaikki hyvin.
Vaikuttaisi siltä, että kaikista nesteytys ja viilennys yrityksistä huolimatta
Awa kärsii nestehukasta. Onneksi Awan vointi lähti kohenemaan ja tyttö on ollut
koko päivän tehonesteytyksessä.
Jos tämä kirjoitus tällaisenaan päätyy nettiin, niin olemme
päässeet päämääräämme Puolan Suwalkissa…
vieläpä ihmisten aikaan. Huomenna Puolasta Tallinnaan ja vielä huomisen
päivän puolella Helsinkiin. Matkamme alkaa olla siis jo käytännössä ohi, vaikka
tässä nyt vielä onkin noin tuhat kilometriä matkaa kotiin Tampereelle.
Toisaalta ajettuja kilometrejä on takana jo 5280km.
Kuvia joskus myöhemmin.